Syrjäytymisen vaara

Ennen viimeistä päätöstä lähteä töihin Espanjaan, pohdiskelin matkan tarkoitusta. Mikä matkan idea on ja mitä se voi minulle antaa? Tyypilliseen tyyliini halusin löytää vastauksia kysymyksiini, miksi ja mikä on tämän tarkoitus. Mutta totuushan elämässä on, etteivät ne vastaukset ihmistä kasvata, vaan juuri ne kysymykset.

Tällä hetkellä ja jo pitkään olenkin ollut täynnä näitä kysymyksiä. Mikä ala? Mitä töitä voin rannevammani vuoksi enää tehdä? Työllistääkö kukaan enää lähes viisikymppistä? Jaksanko/onko varaa lähteä koulunpenkille? Ja jos, niin edelleenkin mitä haluan tehdä?

Kadehdin ihmisiä joilla on vastaus kysymykseen: "mitä haluat tehdä." Itselläni siihen ei ole ollut vastausta juuri koskaan. Ehken koskaan ole oikeasti halunnut tehdä vain jotain tiettyä työtä. Ehken ole halunnut koskaan sitoa itseäni mihinkään. Enhän ole koskaan halunnut omistusasuntoakaan, enkä muutenkaan omistaa juuri mitään. Mitä enemmän omistat, sitä enemmän olet omaisuutesi vanki, on minun ajatukseni.

Olen ollut nyt pitkään sairaslomalla ja huomannut miten pikkuhiljaa itsetunto heikkenee ja päivistä tulee yhtä puuroa. Mikään ei juurikaan anna enää potkua ja kaikki ajatukset töistä tuntuu päivä päivältä vaikeammilta. Ja tämä on minun kohdallani outoa, koska vielä pari vuotta sitten olin sellainen tehopakkaus, että tein kolmen ihmisen työmäärän ja virtaa riitti. Olen kuitenkin aina nauttinut tekemisestä ja nyt jopa pelottaa, kun kaikki muukin tekeminen on alkanut tökkiä. Näinkö ihminen pikkuhiljaa syrjäytyy... ?

Tästä syystä tiedän nyt, että tämä matka on kokeiltava. Vaikken koskaan jäisi töihin Espanjaan ja vaikken tykkäisi työstä mitä lähden kokeilemaan, niin ehkä herään kuitenkin horroksesta ja saan uuden kipinän ja innon joka johtaa johonkin uuteen...